sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Alakautta - jos se vaan on musta kiinni

Tän raskauden aikana on paristi kysytty että menikö edellinen synnytys hyvin. Hyvin? Menihän se, vaikka ei se nyt helppoa ollut.

Synnytyksen jälkeen ajattelin että ei enää ikinä. En ala enää ikinä kokemaan samanlaista kipua. Ihan sama vaikka sektiossa oliskin riskejä niin kaikki seuraavat lapset sektiolla kiitos. Ärsytti joidenkin reaktiot "kyllä sä sen unohdat..", "minunkin tuttunu sanoi ja silti.." ARGH. Tarvitseeko kaikkea sanoa ääneen?

Joudun kuitenkin toteamaan että tavallaan nää ihmiset oli oikeassa. En oo unohtanu edellistä kokemusta, voiko sitä edes unohtaa?  Loppujen lopuks se synnytys meni hyvin. Homma käynnistyi lapsivesien menolla ja kun supistukset alkoi siitä parin tunnin päästä niin ne tuli heti säännöllisenä. Vartin kestävä matka sairaalaan sujui hyvin ja vasta käyrillä alkoi tuntua tukalalta. Todettiin että olin neljä senttiä auki eli siirryttiin samoin tein synnytyssaliin. Sain paraservikaalin ja kun vaikutus alkoi heiketä niin sain spinaalin. Spinaalia odotellessa teki kipeää. Spinaalin vuoksi ponnistuksen tarvetta ei ollut sitten kun kohdunsuu oli kokonaan auki. Odoteltiin että se tarve tulis. Se oli leppoisaa aikaa. Kun oksitosiinia lisäiltiin niin pelkäsin että kuinka kivuliaaks tää homma tästä vielä kääntyy. Seuraava kivulias vaihe oli ponnistusvaiheen loppu. Se oli ihan järkyttävää kun vauvan pää tuli ulos. Tiedän että kipu kuuluu synnytykseen mutta jäi ihan oikeasti olo ettei ikinä enää. Tietysti olen onnekas kun tuo on ainut kamala muisto koko hommasta. Seuraavalla kerralla aion pyytää ponnistusvaiheeseen puudutuksen.

En ole vielä tässä vaiheessa jännittänyt synnytystä sen enempää, jotenkin edellisellä kerrallakin onnistuin olla pelkäämättä. Ajattelin että yritän olla miettimättä, alkaa vaan kammottaa. Erikoinen ilmiö tuo pelkäämättömyys ottaen huomioon että muutoin mä mietin asioita aivan liikaa. Edes synnytyksen alkaessa ei pelottanut.

Vähän olen miettinyt että mitenhän synnytys käynnistyy, jos se käynnistyy vesillä taas niin olen tosi tyytyväinen. Jos taas supistuksilla niin voisin kotona mennä suihkuun ja saunaan ja heittää löylyä ihan hulluna. Myös kuumavesipullon tarvitsen. Mutta entäs missä vaiheessa mä lähden sairaalaan? Viimeks mä en edes ollu kotona siihen asti että olis alkanu tuntua hirveen hankalalta olo, ja silti käyrillä ollessa tuppas olemaan jo kurjaa. Jos mä nyt kärvistelen kauemmin niin joudunko mä niihin käyrille odottelemaan vaikka mulla olis sairaalaan mennessä jo ihan kamalat kivut? Olen myös miettinyt että entä jos lapsi onkin kauhean iso ja puolet haaravälistä hajoaa? Todettakoon tähän väliin että terveydenhuollon käsitys isosta vauvasta on hieman eri kuin mun. 3,6 kiloinen on kuulemma keskipainoinen. Musta tuntuis luonnottomalle 150 senttisenä synnyttää 4-kiloinen vauva, mikä on ihan mahdollista jos raskaus menee lasketulle ajalle tai sen yli, ja jos vauva on saman kokoinen kuin meidän neiti oli syntyessään. Meidän neiti on tosiaan syntynyt pari viikkoa etuajassa, saa nähdä että kuinkahan nyt käy.

Mä olen kuitenkin valinnut että jos homma on musta kiinni niin synnytän mielummin alakautta. Sektiosta toipuminen kestää helposti pidempään ja mitään painavia ei saa nostella. Miten mä nostaisin edes turvakaukaloa? En väheksy mitenkään sektiota ja on hienoa että pahasti pelkääville löytyy vaihtoehto, mutta pidän siitä järkyttävästä kivusta huolimatta alatiesynnytystä luonnollisempana vaihtoehtona. Toivon että seuraava kerta olis ensimmäistä helpompi.

Ehkä ekalla kertaa pelkäämättömyyteen vaikutti myös tosiaan mun pieni koko ja se etten ollu varma mahdunko synnyttämään. Tosin jos ei tän kokosesta lantiosta mahdu niin sit ei kyllä mistää :D Luin myös että perätila saattaa periytyä. Minä ja äitini ollaan molemmat oltu perätilassa ja synnytty sektiolla. Synnytystapa arvio piti olla sinä päivänä ku meidän lapsi syntyi, ja se tehtiin siinä salissa. Sillon vasta sain tietää että tosiaan mahdun synnyttämään. Mutta entä jos seuraava oliskin perätilassa ja päädyttäis sektioon? Se olis vähän pettymyskin. Toisaalta ei tarvis kokea sitä kauheaa kipua ainakaan.

Aika näyttää pystynkö tässä odotuksessakin olla jännittämättä. Nyt toisaalta tiedän minkälaista kivuliasta hommaa synnytys on ja tiedän mitä pelätä, jos pelkään. Tällä kertaa saan varmaan viime kertaa järkevämmän toivelistan synnytykseen liittyen aikaiseksi. Pelkopolille on tietysti mahdollista mennä myös mut jotenkin mietin että mitä se muuttaa. Paikat tuntuu hajoavan ja synnytys sattuu vaikka siellä käviskin puhumassa. Eikä mua edes pelota, ainakaan tällä hetkellä.

Synnytystapaa tärkeämpää mulle on kuitenkin se, että kaikki menis hyvin, että minä ja lapsi selvittäis hengissä ja lapsi olis terve.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti